tiistai 7. lokakuuta 2008

Sifonkihuivit ranteisiin!

Posti toi tämän:


Sen jälkeen, kun joku kotibileissa noin v. 1989 varasti c-kasettini, en ole voinut huudattaa täysillä tätä tai tätä. No nyt voin!

En ole päässyt eroon lapsuuden musiikkinostalgisoinnista enkä muustakaan tunteilusta. Jorin eilinen kirjoitus ystävyydestä, ystävästään Suuresta Hymystä sai minut liikuttumaan. Sen jälkeen olen ajatellut paljon ainoaa, oikeaa ystävääni. Sanon häntä nyt tässä Suureksi Iloksi. Olemme niin erilaisia ja niin samanlaisia. Meidän historiamme alkaa jo ajasta ennen sifonkihuiveja. Jostain on tulvinut mieleen ihmeellisiä muiston katkelmia.

Rintaani tulee kaamea möykky, kun ajattelen miten lähellä hänen menettämistään olin vajaa neljä vuotta sitten. Miten maailma hajosi pirstaleeksi ja hän kömpi sieltä pirstaleista samanlaisena kuin ennen...erilaisena, mutta silti samanlaisena. Ja miten minä silloin itsekkäästi pelkäsin, pelkäsin menettäväni hänet vaikka hän oli menettänyt niin paljon.

Meidän elämänkokemuksemme saattavat olla muista hieman pöyristyttäviä. Etenkin hänen taakkansa on melko kohtuuton ja seuraan ihaillen miten hän kantaa sitä raskasta taakkaa (yhtä rakkaistaan) joka päivä. Olemme yhdessä nyt 70-vuotiaita ja kahvikeskustelumme ovat todella sellaista itkijänaisten meininkiä, että eivät siihen kykene karjalan mummotkaan. Vaahtoamme, nauramme, mesomme ja välillä tirautamme kyyneleitä. Keskustelumme käyvät isojen asioiden äärellä. Vastapainoksi tarvitsemme juustokakkua, kermavaahtoa, jäätelöä, mansikoita, suklaata ja kahvia....

Mutta, "ilo pintaan vaik, syvän märkänis", olisi Anna-täti tokaissut. Juuri Anna-täti se meidät yhteen tuuppasikin, muuten olisimme voineet mennä eri teitä. Tai ehkemme sittenkään. Meillä on ystäväni Suuren Ilon kanssa sama palo, ilo ja vimma. Arvomme ovat samanlaiset ja pidämme samoista asioista. Voimme edelleen oppia toisistamme uusia asioita. Vaikkapa sitten niin mitättömiä kuin, että laitamme molemmat viilin sekaan rusinoita. Olemme yhdessä muuttuneet hennatukkaisista, hieman hipahtavista kasvissyöjistä keskiluokkaisen rouvashenkilön suuntaan :) Voi mitä kaikkea olemme saaneet yhdessä tehdä ja elää. Ja voi mitä vielä saamme!

Edelleen olemme yhdessä maailman viisaimpia ja kauneimpia. Yksin ei tunnu yhtään siltä. Jori kertoi illastaan ystävänsä kanssa ja siitä ettei saanut tunnustettua , kuinka tärkeä ja rakas tämä on. Mutta kyllä ystävä tietää.

Tuntuu ihan älyttömän ihanalta, että minulla on oma ystävä, jonka voin kutsua katsomaan kanssani Taru Sormusten Herrasta-trilogian ykkösosaa. Laitetaan bassot täysille, syödään säkillinen irtokarkkia ja katsotaan elokuvan jälkeen tähtitaivasta Koulunmäen yllä. Kutsu on voimassa huomenna, ylihuomenna, kahden vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä, aina. Ostin muuten meille molemmille Valon soturin käsikirjat, koska olemmehan niitä!


Ajatelkaa millainen maisema kotitielläni on.

Lopuksi vielä muutamia tyyppejä, jotka saisivat minut tanssimaan, jos tanssisin.

Eeva

Lui

Almaz

Ja pakko laittaa tämäkin , EI OO TOTTA! Kuka muistaa?


5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oi niitä Dingo-aikoja, oi sifonkihuivien määrää ja samanlainen korvakoru piti tietty olla kuin Nipallakin. Tarjan kasarivaatteet on niin kasaria, niin kasaria ja voi sitä vakavuutta ja koreografiaa millä on esiinnytty.

Olette niin kauniisti kuvanneet Jorin kanssa ystävyyttä. Silloin kun on elämässä vaikeita aikoja niin riittää, että on yksikin tosi ystävä vierellä. Ystävyyskin voi muuttaa muotoaan vuosien varrella ja joskus kun haluaisi olla hyvä ystävä voi omalla käytöksellään kuitenkin karkoittaa toisen kauemmaksi vaikkei niin haluaisikaan. Silloin ei tiedä pitäisikö olla lähellä vai pysytellä kaukana kun ei ole aavistustakaan kumpi on parempi vaihtoehto. Ja miksi se on niin vaikea toiselle sanoa, että olet hyvä ystävä, olet kallisarvoinen ja rakas minulle. Onko se suomalaista kulttuuria vai onko se omaa pelkuruutta ilmaista tunteitaan? Ja silti suurten menetysten keskellä ei ystävän tarvitse osata sanoa mitään, ei löytää ratkaisuja ongelmiin, riittää että on läsnä, riittää, että on omana itsenään läsnä. -Elisa-

jori kirjoitti...

Voih Sanni - elämme melkoisten tunnemyrskyjen aikaa. Oikeastaan ehkä hiljenemme liian harvoin elämän pienten peruskysymysten ääreen ja silloin kun hiljenemme niin tunnemyrsky virtaa lävitsemme. Elämän suurimpia asioita ovat juuri ystävät, suuren suuret ystävät, joita liian harvoin nostamme ylös korkeuksiin ja kiitämme heitä olemassaolostaan ja siitä mitä olemme saaneet jakaa heidän kanssaan.

Valonsoturien käsikirja on ylihyvä. Annoin omani lainaksi suurellehymylle, koska hän on valonsotureista parahin, aidoin ja vilpittömin.

Jaahans sinäkään et siis tanssi. Tämä on kummallista nimittäin minäkään en tanssi laisinkaan mutta jos tanssisin niin ehkäpä samanmoisten luritusten tahdissa.

Mouse kirjoitti...

When I was totally stressed-out at work and feeling as if I had the weight of the world on my little shoulders I used to take myself off, in my imagination, to a ,og cabin in the woods by a lake. I think this may be the lake of my imaginings!

laura kirjoitti...

Voi auttakaa! Mikä mahtava lavakarisma tuossa viimeisessä! Voi kuvitella kuinka jossain talvisissa lavatansseissa tuo kappale on soinut, miesten hengitys on tuoksahtanut sahdille ja pusakka raikkaalle talvi-ilmalle, kun he ovat hakeneet rouvasväkeä tanssimaan. On ollut oikea jäljittelemätön meininki!

Niin. ystävyys. se se on asia joka pitää elämän koossa silloin kun se ei meinaa muuten pysyä, ystävä palauttaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, ja vlittää siksi ja siitä huolimatta. kauniisti kirjoitit.

Kommentoin tähän tuotakin viimeistä postaustasi, itsekin juuri mietin, että lokakuun väri täytyy olla punainen. kanervat ja ruska ja auringon laskut ja kynttilät, ja omenat...

KESÄN LAPSI kirjoitti...

Voi niitä nuoruuden aikoja ;O) Nuo kaikki olivat haileita muistoja, mutta kappaleita kuunnellessa palautui hyvin mieleeni kouludiscot ja bestiksen kanssa vietetty aika.