Kasvihuone takkuaa. En haluaisi markkinoida negatiivisessa mielessä, mutta voi voi! Katon lasit eivät sopineet. Ne olivat 1 cm:n liian pitkiä. Saan uudet ehkä perjantaina postin tuomana. Ovesta puuttuu osa ja saranoiden reiät olivat väärillä paikoilla ja kaksiosaisen oven osien välissä on nyt 5 cm tyhjää tilaa. Aiemmin oli se yksi loveamaton profiili, mikä aiheutti lisävaivaa ja nyt viimeisenä rakennuspäivänä kaikki tämä muu. Tehtaan vikojahan nämä ovat ja myyjä on hoitanut asiaa parhaansa mukaan. Minua silti kiukuttaa niin älyttömästi. Kärsimättömyys on ehkä hallitsevin luonteenpiirteeni, jota olen kehunut puutarhanhoidon tasoittaneen. No, koulutus näemmä jatkuu. Ja lupaamani virtuaalimaailman tupaantuliaiset viivästyvät.
Huomenna aion terapioida itseäni konttaamalla kitkentähommissa tulppaaneiden seassa. Jos ehdin ja ellei sada. Sade on ihan ok.
Huomenna aion terapioida itseäni konttaamalla kitkentähommissa tulppaaneiden seassa. Jos ehdin ja ellei sada. Sade on ihan ok.
Monet ovat kehuneet kasvihuoneen lattiaa kovasti. Esteetikkona tällaiset asiat ovat minulle tärkeitä, mutta on siinä muutakin. Tuollainen lattia on haastellinen toteuttaa ja haasteet ovat hyväksi. Tiilet pitää etsiä, siirtää, osa puhdistaa jne... Niitä ei saa kaupasta. Toki tämä on myös hyvää kierrätystä. Tärkeintä kaikista taitaa olla tarina. Näillä lattiatiilillä on tarina. Kun tämän kylän seuratalo paloi, katosi suuri pala kylän kulttuurihistoriaa. Ei ole enää paikkaa kesätansseille, eikä hirvipeijaisille. Seuratalo (rak. 1920-luvulla) oli kylämme toinen ns. "julkinen" vanha rakennus oman kotimme (eli koulun) lisäksi. On jotenkin mukava ajatus, että seuratalosta on jotakin jäljellä.
Fiiliskin on jo nousussa. Puutarhailu taitaa tosiaan kasvattaa pinnaa, koska tämän postauksen aikana ajatukset ovat muuttuneet myönteisemmäksi kasvihuonetehdasta kohtaan :) Ja onhan bloggaaminen terapeuttista, sehän on selvä!
